 |
| VASTAANOTTOKESKUKSEEN ei saa viedä mitään terävää tai asetta muistuttavaa. Neuvottelun jälkeen sain kuitenkin tuoda lasten muoviset paperisakset, olivathan ne ketjulla kiinni korissani... MAN FÅR inte ta några vassa eller vapenlika föremål till en mottagningscentral. Efter några om och men fick jag ändå hämta med mig plastsaxar för småbarn, så länge de var fastkädjade på min korg. |
Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta yhtä sun toista pakolaiskriisistä eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Saksasta varmaan kuuluu sekalaista sanomaa - toisaalta tänne saapuu ihan tajuttomat määrät turvapaikanhakijoita ja vastaanoto toimii jokseenkin hyvin. Ja toisaalta etenkin täällä Saksissa kuuluu rankkaakin maahanmuuttokritiikkiä poliittiselta oikealta.
Dresdenissä opiskelijoiden arjessa pakolaiskriisi näkyy lähinnä peruuntuneina yliopistoliikunnan vuoroina - yliopiston suuret liikuntasalit kun on muunnettu tilapäisiksi vastaanottokeskuksiksi. Kuusisataa henkeä kahdessa makuusalissa ja yhdessä yhdistetyssä ruoka-/harraste-/ koulusalissa. Miehiä, naisia, lapsia...ja auttavia opiskelijoita. Yliopiston rehtori, joka tuntuu muutenkin olevan todella yhteiskuntaaktiivista sorttia, on kehottanut opiskelijoita auttamaan - ja kirjeellä myös kiittänyt opiskelijakuntaa jo annetusta avusta.
Itse en kuitenkaan malttanut ottaa vastuulleni kahdeksan tunnin apu- ja valvontavuoroja urheiluhalleilla, vaan yritin keksiä muita tapoja auttaa. Erään vastaanottokeskuksessa jo aiemmin avustaneen tuttavan seurassa menin siis viime viikolla kori täynnä paperintaittelumalleja ja värikkäitä papereita tarjoamaan origami-tuokiota lapsille. Hauskaa oli - niin pikkuisilla askartelijoilla kuin minullakin! Vaikkemme ymmärtäneet toisiamme muutamaa englanninkielistä sanaa lukuunottamatta, oli meininki heti samanlaista kuin vaikkapa suomalaisen sudenpentupartiolaisryhmän kanssa - into piukalla vietiin niin paperit kuin värikynätkin käsistä, ja hetken kuluttua pienet kädet tunkivat kilpaa valmiita tuotoksia nenäni alle ihailtavaksi. Puolitoista tuntia kului kuin siivillä...vasta jälkeenpäin huomasin olevani aivan rättiväsynyt. Tälle ja seuraaville viikoille koetan keksiä jotain muuta askartelua, ongelmaksi vain näyttää koituvan se, että kaikki aktiviteetit järjestetään nyt facebookin kautta... ja siihen suohon kun en helposti suostu suksimaan. Katsotaan, antaako oma itsepäisyys periksi, vai saanko hoidettua kommunikaation muiden auttajien kanssa jotain toista kautta.
Visiitti vastaanottokeskuksessa oli mielenkiintoinen kokemus. Tiedän, että itselläni on vaikeuksia nukkua viikonlopun verran kahdeksan hengen hostellihuoneessa omassa makuupussissa pehmeässä sängyssä. En tiedä, pärjäisinkö ollenkaan tuollaisessa valtavassa väliseinättömässä salissa satojen muiden kanssa viikkotolkulla... Itse asiassa en ymmärrä ollenkaan, miten kaikki vastaantulevat turvapaikanhakijat - niin lapset kuin vanhemmatkin - jaksoivat hymyillä ja olla kiitollisia.
Haastanpa teidätkin, hyvät lukijat, kantamaan jonkun, omannäköisenne korren kekoon pakolaisten puolesta! Melkein kaikenlaista avustusta tarvitaan!
 |
| LEIJONIA, koiria, sydämiä, kravatteja...ja piirustus kotitalosta. LEJON, hundar, hjärtan, slipsar... och en teckning av ett hus. |
Ingen har väl kunnat undgå nyheter om flyktingskrisen på olika håll i Europa och världen. Från Tyskland hörs det säkert ett och annat. Å ena sidan anländer det en otrolig mängd asylsökanden varje dag och mottagningen fungerar någolunda väl. Å andra sidan hör man en hel del kritiska röster från den politiska högern speciellt här i Saxen.
I Dresdens studentvardag syns flyktingskrisen främst som inhiberade sportkurser - universitetets stora sporthallar har förvandlats till tillfälliga mottagningscentrum. Sexhundra människor i två sovsalar och en mat-/ hobby-/ skolsal. Män, kvinnor, barn... och hjälpande studenter. Universitetets rektor, som annars också verkar vara en samhällsaktiv person, har uppmanat studenter att hjälpa till - och också skickat ett fint tackbrev till alla för hjälpen.
Själv vågade jag ändå inte ta någon 8 timmars skikt på sporthallen, utan försökte komma på andra sätt att hjälpa till. En kompis som redan tidigare hjälpt till på centret följde med mig förra veckan då jag gick för att hålla en pysselworkshop åt barn - med korgen full av origamipapper och vikmodeller. Det var roligt - såväl för de små pysslarna som för mig själv! Fast vi inte förstod varandra förutom med ett par ord på engelska, var farten den samma som till exempel min vargungegrupp med scouterna i Finland. Snabbt försvann både pappren och färgpennorna, och efter en stund räckte ivriga små händer stolt allehanda alster framför min näsa för att beundras. En och en halv timme försvann snabbt, förs efteråt märkte jag hur utmattad jag var. För denna och de följande veckorna försöker jag komma på något nytt att pyssla, men det finns ett problem: alla fritidsaktiviteter för de asylsökandena organiseras nu via facebook... och jag har inte tänkt sätta upp ett konto där. Får se om min envishet ger vika, eller om jag lyckas finna en annan väg för kommunikation...
Det var intressant att besöka ett motagningscentrum. Jag vet, att jag själv har det svårt att sova över ett veckoslut i ett åttapersoners hostellrum i egen sovsäck och mjuk säng. Jag vet inte om jag alls skulle klara mig i en sådan där väldig sal med hundratals andra vecka efter vecka... i själva verket förstår jag inte alls, hur alla asylsökanden som jag stötte på, både barn och vuxna, orkade le och vara tacksamma.
Jag utmanar er, kära läsare, att bära en strå i stacken för flyktingar! Sök själv ut ett strå som passar dig och som är lätt nog att bära... det behövs hjälp med nästan allt!
