Februaritraditioner i Dresden - Helmikuuperinteitä Dresdenissä

13.2, dagen då Dresden bombades för 70 år sedan, kom och gick i år utan några Nazimarscher i stan. Hurra! I några småstäder hade det visst ordnats något, men inget i så stor skala som det "brukade" vara för några år sedan i Dresden. Men helt utan nynazister kom vi tyvärr inte undan i år heller.

Igår, söndagen 15.2 gällde det att klä på sig varmt, packa ner en termos med varm saft och bege sig ut. Inte i fastlagspulkabacken, tyvärr, utan till en motdemonstration. En 500 pers nazigrupp skulle marschera med poliseskort genom staden, och dem ville vi och hundratals andra stoppa. Det hela var förvirrande, var skulle vi stå bäst? Vart hade vi "bokat tillstånd" för vår motdemonstration? Det är inte enkelt att organisera tusen människor, speciellt då någon strategiskt lyckades blockera dresden nazifrei-internetsidan som används för att sprida aktuell information och instruktioner i realtid.

Poliser i svarta rustningar och hjälmar fanns lite överallt, polisbilar och -hästar likväl. "Vår" sida ackompanjerades med högtalarbilar med klischévänsterreggaemusik ;). Till sist fann vi oss själva sittande mitt på gatan, blockerande hela vägen och själva spärrade av en rad polisbilar. Så kom det nya besked från organisatörerna, nazina hade ändrat rutt och vi (vår lilla grupp med scouter och rollspelare, och så några hundra andra människor - på andra håll i stan gjorde andra motsvarande grupper samma sak) sprang till en annan gata och satte oss ner igen, före poliserna hann på plats. Det hela gick nog fredligt till var jag satt, men på andra håll hade polisen tydligen varit ganska nervös och skuffat folk ur vägen. Tjah, inte att undra på, kanske, visst fanns det i vår motdemonstrationsmassa också dem som inte nöjde sig med att ropa ut skällsord mot nazina utan också uttryckte sitt missnöje mot polisen. Vi satt och åt kanelbullar från Ikea. Polisbilarna har förresten jättestarka körljus som är precis på ögonhöjd då man sitter på gatan.

Tjah. I något skede fick poliserna ändå nog av oss, och gav oss tre minuter tid att försvinna från gatan, åt olika håll i små grupper, bitte. Jag och Tobias lydde faktiskt, kanske lite skamsna, men om polisen i något skede skulle ha börjat samla personuppgifter skulle det säkert ha varit jobbigare för mig som "utländsk rebell" att förklara mig, än för de tyska studenterna. De flesta andra gav inte upp så lätt, och till sist hade polisen inte ens gjort något, blockadsittarna fick sitta kvar på vägen.

Av vettiga skäl tog jag inga foton under demonstrationen. Åtminstone tillsvidare finns det dock bra (kanske lite dramatiserade) bilder från söndagen i adressen: http://www.dnn-online.de/web/dnn/specials/dresden-gedenken/detail/-/specific/Mehrere-Tausend-Dresdner-halten-Neonazi-Aufzug-von-der-Truemmerfrau-fern-3461887535 .

Nazina fick vänta, ta omvägar, vänta och ta omvägar igen, och till sist bege sig tillbaka till tågstationen utan att ha uträttat något desto större. Jess. Det lilla som vi såg av dem var...overkligt. Flaggor. Klassisk musik ur högtalare - Vivaldis vinter bla.. Och plakater om hur Dresden var ett oskyldigt offer för bombningen.

Det här med "Opfermythos" - offermyten - är något som varit mycket uppe på senaste tiden i Dresden. En sorlig sanning är att under andra världskriget var Dresden tyvärr inte bara en fridfull och oskyldig konstens stad som högeraktivisterna ofta hävdar, nej, även härifrån deporterades massor med judar till koncentrationsläger och nazismen blomstrade. Fast det förstås var en tragedi att Dresden bombades efter att kriget egentligen redan var slut, var det kanske inte så oväntat.

För några veckor sedan var jag på en minnesgudstjänst för Auschwitz befrielse. Även där predikades Dresdens och Tysklands skuld. Jag måste nog medge, att jag inte är riktigt säker på att skuld är den enda rätta vägen... hjälper det att generation efter generation lärs att skämmas för sitt land och sina gammelföräldrar? Visst är det viktigt att minnas och att förhindra att något motsvarande någonsin händer igen. Men finns det inte minnen utan personlig skuld?

 Dresden är nog en lite kontroversiell stad att leva i, speciellt i februari.




13.2, päivä, jolloin Dresden pommitettiin 70 vuotta sitten, tuli ja meni ilman natsimarsseja kaupungissa. Hurraa! Joissain pikkukaupungeissa oli kuulemma järjestetty jotain, muttei mitään niin suurta kuin mitä Dresdenissä "oli tapana" vielä muutama vuosi sitten. Mutta täysin uusnatsitta emme tästäkään helmikuusta selvinneet.

Eilen, sunnuntaina 15.2, kannatti pukeutua lämpimästi ja pakata reppuun termospullollinen lämmintä mehua. Valitettavasti emme suunnistaneet laskiaismäkeen vaan vastamielenosoitukseen. 500-päinen natsilauma aikoi marssia poliisisaattueessa kaupungin halki, ja sadat ihmiset, me mukaanlukien, jalkautuivat hankaloittamaan aiottua marssia. Tilanne oli hieman hämmentävä, missä olisimme parhaiten tiellä? Minne meillä oikein oli mielenosoitusoikeus varattuna? Ei ole helppoa organisoida yli tuhatta ihmistä, ainakaan kun joku strategisesti onnistui tukkimaan tärkeimmän tiedotuskanavamme, dresden-nazifrei-internetsivuston jota käytetään reaaliaikaisissa ilmoituksissa ja ohjeistuksissa.

Poliiseja mustissa "haarniskoissa" ja kypärissä oli joka puolella, poliisiautoja ja -hevosia samoin. "Meidän" puoltamme säestivät kajariautot, joista soitettiin kliseistä vasemmistoreggaeta ;) Lopulta löysimme itsemme istumasta keskeltä katua, tukkimassa tietä ja itse motissa poliisiautojen välissä. Sitten saimme taas uusia tietoja järjestäjiltä, natsit olivat vaihtaneet reittiä ja me (pieni partiolais- ja roolipelaajaporukkamme ja sadat muut istujat, muualla kaupungilla oli lisäksi muita samanlaisia ryhmiä) juoksimme toiselle kadulle ja istahdimme taas alas, ennen kuin poliisit ehtivät paikalle. Koko aktio sujui kyllä oikein rauhallisesti ainakin meidän kohdallamme, jossain muualla poliisi oli kuulemma vähän hermostunut ja tuuppinut vastamielenosoittajia. Tjah, ehkei aivan suotta, kyllähän meidänkin massaamme mahtui niitä, jotka eivät tyytyneet huutelemaan rumia natseille, vaan myös osoittivat tyytymättömyyttään poliiseille. Istuimme syömässä Ikeasta ostettuja kanelipullia. Poliisiautojen ajovalot ovat muuten todella kirkkaat, ja aivan silmien korkeudella jos istuu maassa niiden edessä.

Jossain vaiheessa poliisi kuitenkin kyllästyi meihin istujiin, ja antoi meille kolme minuuttia aikaa nousta ja hävitä kadulta pienissä ryhmissä eri suuntiin, bitte. Minä ja Tobias itse asiassa tottelimme, ehkä vähän häpeissämme, mutta jos poliisi olisi jostain syystä alkanut tarkistaa henkilöpapereita, olisi minulla tainnut "ulkomaisena rettelöitsijänä" olla enemmän selittelemistä kuin keskivertodresdeniläisopiskelijalla. Suurin osa muista ei kuitenkaan antanut periksi yhtä helpolla, ja lopulta poliisi oli tyytynyt olemaan tekemättä mitään - tientukkijat saivat jatkaa istumistaan.

Järkisyistä en kuvannut mielenosoituksen aikana. Toistaiseksi ainakin seuraavasta osoitteesta löytyy hyviä, ehkä vähän dramatisoituja kuvia sunnuntailta: http://www.dnn-online.de/web/dnn/specials/dresden-gedenken/detail/-/specific/Mehrere-Tausend-Dresdner-halten-Neonazi-Aufzug-von-der-Truemmerfrau-fern-3461887535 .

Natsit saivat odottaa, ottaa kiertoteitä, odottaa ja kiertää taas, ja lopulta marssia takaisin juna-asemalle ilman, että mitään oikeastaan tuli saavutettua. Jess. Se vähä, mitä marssista näimme ja kuulimme oli...epätodellisen tuntuista. Lippuja. Klassista musiikkia kaijuttimista - mm. Vivaldin Talvi. Ja julisteita siitä, miten Dresden oli viaton pommituksen uhri.


Juuri tästä "Opfermythoksesta" - uhrimyytistä - on puhuttu Dresdenissä paljon. Surullinen totuus on, ettei Dresden toisen maailmansodan aikana ollut mikään viaton taiteen kaupunki, vaikka äärioikeistolaiset niin usein väittävätkin. Myös täältä kuljetettiin valtavasti juutalaisia keskitysleireille ja natsismi kukoisti. Tietysti oli tragedia, että Dresden pommitettiin kun sota oikeastaan oli jo ohi, mutta ehkei se sittenkään ollut niin odottamatonta.

Muutama viikko sitten olin Auschwitzin vapauttamisen muistojumalanpalveluksessa. Sielläkin saarnattiin Dresdenin jag Saksan syyllisyyttä. Minun on kyllä pakko myöntää, etten ole varma siitä, onko syyllisyys se oikea reitti... auttaako mitään, että sukupolvi toisensa jälkeen opetetaan häpeämään maataan ja isovanhempiaan? On tietysti todella tärkeää muistaa, mitä tapahtui ja kaikin tavoin estää karmean historian toistuminen. Mutta eikö muistoja muka olisi ilman henkilökohtaista syyllistämistä?

Dresden osaa kyllä olla aika ristiriitainen kotikaupunki, etenkin helmikuussa.